Olet kuvannut kaksi karjalaista elokuvaa, ensin kivennapalaisten kanssa Sydämen Arkeologian ja nyt terijokelaisten kanssa Diivan ja Paimenpojan. Onko suhtautumisesi Karjalaan jotenkin muuttunut kuvausten aikana?
Kuvausprosessien myötä tietoisuuteni Karjalasta on syventynyt. Monet aiemmin huomaamattomat yksityiskohdat alkoivat avautua – sellaiset, jotka kätkivät sisäänsä tarinoita, tunteita ja menetyksiä. Erityisesti kosketti se, mitä karjalaiset todella kaipasivat: ei ainoastaan menetettyä maata, vaan siihen liittyvää elämää, rytmiä ja merkityksiä.
Karjala jätti minuun ennen kaikkea haikeuden tunteen, mutta tuon haikeuden alla elää kaipuu iloon – ristiriita, joka on sekä inhimillinen että syvästi karjalainen. Elokuvan tekeminen antoi mahdollisuuden muuntaa tuota haikeutta luovaksi iloksi. Silti valmis elokuva jäi vain pintaraapaisuksi – se kosketti vain kevyesti kaikkea sitä, mitä tunsimme ja ajattelimme. Esimerkiksi karjalaisista taiteilijoista olisi voinut kasvaa kokonainen erillinen elokuva, ja monen muun tarina ansaitsisi tulla kerrotuksi, omana maailmanaan.
Onko sinulla karjalaiset juuret ja jos on niin tiesitkö vai etsitkö tätä tietoa?
Äitini puolelta isovanhempani ja heidän vanhempansa ovat kotoisin Karjalasta. He joutuivat jättämään kotinsa sodan jaloissa – pakkomuutto, joka ei ollut vain fyysinen siirtymä, vaan myös henkinen murros. Se jätti jäljen, joka tuntui läpi sukupolvien. Isoisäni ja isoäitini tarina kiteyttää tämän trauman dramaattisimmillaan: isoisäni toimi sisällissodan jälkimainingeissa teloituskomppanian komentajana, ja teloitettavien joukossa oli tuleva isoäitini.
Tuo kohtaus – absurdi, traaginen ja lähes käsikirjoitukselta tuntuva – herättää kysymyksiä ihmisyydestä, vallasta ja tunteiden arvaamattomuudesta. Millaisia tunteita myllersi tuossa hetkessä? Entä kuinka kuolemanrinnakkaisesta tilanteesta saattoi syntyä tarina rakkaudesta? Tämän haluaisin purkaa elokuvan muodossa – ei pelkkänä sukutarinana, vaan tutkielmana siitä, miten ihmiset tekevät valintoja kaaoksen keskellä, ja miten yhteinen historia syntyy hetkistä, joita ei olisi pitänyt koskaan tapahtua.
Oletko vieraillut Karjalankannaksella ja jos olet niin milloin ja millainen matkasi oli?
Valitettavasti en ole vielä päässyt vierailemaan Karjalankannaksella, vaikka mielenkiinto ja halu tutustua alueeseen ovat olleet olemassa jo pitkään. Useat eri tekijät ovat estäneet matkan toteutumisen: ensin koronapandemia sulki rajat ja matkustusmahdollisuudet, ja myöhemmin sota toi mukanaan uusia esteitä ja epävarmuutta.
Tämä estynyt matkustaminen on ollut minulle myös symbolinen kokemus – kaipuun ja odotuksen tilaa, jossa kiinnostus historiaan ja henkilökohtaiset juuret ovat vahvistuneet ilman, että olen voinut konkreettisesti kokea paikkoja, joista tarinat kumpuavat.
Mikä karjalaisuudessa on mielestäsi kiinnostavaa?
Karjalaisuudessa minua kiehtovat erityisesti kieli ja sen ainutlaatuiset sanonnat – ne kantavat mukanaan vuosisatojen kokemuksia, huumoria ja arjen viisautta. Jokainen ilmaus tuntuu kuin palalta mennyttä maailmaa, joka vielä kuiskaa meille.
Karjalaisuudessa on myös syvä, lähes myyttinen yhteys luontoon – metsät, järvet ja vuodenaikojen vaihtelut eivät ole vain maisemaa, vaan osa identiteettiä. Lisäksi menneisyys on Karjalassa aina läsnä: se ei ole vain historiaa kirjoissa, vaan elävää muistoa, tarinoina kulkevaa perintöä. Tämä kaikki muodostaa moniäänisen kudelman, jossa ihmisen paikka maailmassa määrittyy suhteessa luontoon, kieleen ja aikaan.
Minkälainen kirjallisuus sinua kiinnostaa, liittyykö se mitenkään Karjalaan?
Olen erityisen kiinnostunut elämäkerroista. Niissä minua kiehtoo se, kuinka yksittäisen ihmisen tarina heijastaa laajempia historiallisia, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kehityskulkuja. Elämäkerrat avaavat oven toisen ihmisen kokemuksiin – valintoihin, ristiriitoihin ja kohtalon hetkiin – ja niiden kautta voi tarkastella myös oman aikamme arvoja ja identiteettejä uudessa valossa.
Karjalaisuus kytkeytyy vahvasti tähän kiinnostukseen. Monet suomalaiset sodan ajan vaikuttajat ja sankarihahmot ovat kotoisin Karjalasta, ja heidän elämäntarinoidensa kautta piirtyy esiin paitsi henkilökohtainen, myös kollektiivinen kokemus menetyksestä, sopeutumisesta ja perinteen säilyttämisestä. Karjalaisuus ei elämäkerroissa näyttäydy pelkästään maantieteellisenä taustana, vaan ajattelutapana, arvomaailmana ja kulttuurisena voimavarana, joka kantaa läpi sukupolvien. Näin kirjallisuuden ja Karjalan välinen yhteys muodostuu itselleni luontevaksi ja syvästi inhimilliseksi.
Kuinka innokas elokuvien katsoja itse olet? Käytkö usein elokuvissa?
Katson elokuvia melko paljon, ja olen kiinnostunut hyvin erityyppisistä teoksista – niin suurista tarinoista kuin pienistä, hiljaisista hetkistäkin. Elokuva on minulle tapa tarkastella maailmaa eri näkökulmista, kurkistaa toisten kokemuksiin ja peilata omia tunteita.
Striimauspalvelut ovat avanneet ovia elokuvien moninaisuuteen: niiden kautta on mahdollista tavoittaa elokuvia, jotka muuten jäisivät näkymättömiin. Esimerkiksi pohjoismaiset elokuvat – kuten norjalainen Gold Run – tarjoavat kiinnostavan yhdistelmän paikallisuutta, historiallista muistia ja vahvaa visuaalista kerrontaa. Ne osoittavat, että elokuvalla on edelleen kyky koskettaa, yllättää ja herättää ajattelua yli kulttuurirajojen.
Mikä on lempielokuvasi?
Suomalaisista elokuvista yksi merkityksellisimmistä minulle on Rukajärven tie. Se ei ole ainoastaan sotaelokuva, vaan myös inhimillinen kertomus ristiriitaisista tunteista, vastuusta ja rakkaudesta poikkeustilanteessa. Elokuvan hiljainen rytmi ja visuaalinen kerronta rakentavat tunnelman, jossa pienet eleet ja sanattomat hetket kantavat suurta painoa. Näen sen osana sitä murrosvaihetta, jonka suomalainen elokuva koki 2000-luvun taitteessa – aikaa, jolloin kansallinen kerronta sai uutta itsevarmuutta ja moniäänisyyttä.
Toinen minulle tärkeä elokuva on Ridley Scottin Kingdom of Heaven, joka sijoittuu kolmannen ristiretken aikaan. Elokuvassa yhdistyvät eettinen pohdinta, visuaalinen runsaus ja historiallinen konteksti tavalla, joka ylittää pelkän toiminnan tai kronikan. Se käsittelee uskonnon, vallan ja identiteetin teemoja poikkeuksellisen kerroksellisesti. Scottin ohjaustyyli – jossa suuret historialliset kaaret nivoutuvat yksittäisen ihmisen sisäiseen kamppailuun – puhuttelee minua elokuvan katsojana, mutta myös tarinankerronnan tutkijana. Elokuva ei anna valmiita vastauksia, vaan houkuttelee ajattelemaan ja asettumaan moraalisten kysymysten äärelle.