Kuva syntyy aina kahden katseen välissä: sen, joka katsoo, ja sen, joka palaa katseena takaisin. Kun nostamme kameran, määrittelemme hetkellisesti vallan. Me päätämme, mitä rajataan pois, mihin valo pysähtyy, mistä tarina alkaa.
Mutta todellinen kuvaaja oppii päästämään irti. Hän ei pyri omistamaan näkymää, ihmistä tai hetkeä — vaan kuuntelee niiden omaa rytmiä. Kuva on silloin enemmän kuin dokumentti; se on kohtaaminen, jossa kumpikaan ei hallitse toista.
Kun katse ei omista, maailma avautuu lempeämpänä. Metsä ei ole maisema vaan keskustelukumppani. Ihmisen kasvot eivät ole kohde vaan ikkuna, jonka takana toinen elämä hengittää.
Jokainen kuva voi olla rukous: hiljainen pyyntö nähdä ilman, että ottaa.
← Takaisin blogilistaukseen